torstai 29. lokakuuta 2015

Mikä nakertaa onnellisuuttamme

Tämä tarina ei ole tosi, mutta voimakkaasti tosipohjainen. Oikeastaan se on yhdistelmä monesta tositarinasta. Kaikki yhteydet todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin ovat täysin tahallisia, mutta tuskin harkittuja.


Herätyskello soi, lähes täysin unettoman yön jälkeen. Olen viimeinkin saanut töitä ja on ensimmäinen työpäiväni. Olen valvonut koko yön mahatautisen lapsen kanssa. Onneksi kello herättää minut nyt vain lähettämään lapset isälleen ja onneksi aloitan työurani iltavuoroilla.
Töihin meno ei itsessään jännitä, tein neliviikkoisen harjoittelun samassa paikassa ja tiedän jo etukäteen, kenen työparina aloitan ja mitä työtehtäviini kuuluu. Mahataudin tarttumisen mahdollisuus taas nostaa stressihormonitasoni pilviin.


Olen korkeasti koulutettu, mutta muutettuani Ruotsiin en ole saanut koulutustani vastaava työtä, en tosin muutakaan pitkäaikaista, ainoastaan lyhyitä sijaisuuksia. Joskus mietin olisiko töitä helpompi saada, jos nimeni olisi vähemmän eksoottinen.
Lopulta onnistuin kuitenkin pääsemään ammatillisen koulutukseen, tavallaan omalle alalleni ja sitä kautta sain lopulta töitä. En tosin lähelläkään tehtäviä, mistä aikoinaan haaveilin, vaan maustetehtaassa koneylläpidossa. Aluksi kaikki on tietysti mielenkiintoista, koko ajan saa oppia uutta ja koneiden ohjelmointi on ihan mielenkiintoista.


En muuten saanut mahatautia ja totuin äkkiä iltavuoroihin. Aamuvuoroihin en sitten totukaan varmaan ikinä.


On toinen työviikkoni ja tulen hyvissä ajoin iltavuoroon. Aamuvuorolaiset istuvat vielä kahvilla. Joku kollegoistani huikkaa minut pöytäänsä ja tarjoaa pipareita. Leipomo on lähettänyt ne meille, kuulemma erityisesti minulle. Pahaa aavistamatta maistan yhtä piparia, aika tulinen, mutta herkullinen. Toiset tuijottavat minua ihmeissään, kun otan toisen ja kolmannen ja vielä neljännenkin. Kukaan muu ei ole saattanut syödä yhtäkään kokonaan. Ovathan ne hieman normaalia tulisempia. Joku on tullut säätäneeksi maustesekoittimen ohjelman päin seiniä. Viimeisin tälle leipomolle lähetetty piparkakkumauste-erä oli minun sekoittamani.


Aluksi olin oikein tyytyväinen työhöni, vaikka se ei millään tavalla ole työ, josta aiemmin haaveilin. Huomasin, että tällaisessa työssä on paljon hyviä puolia, en ole millään tavalla naimisissa työni kanssa, olen vastuussa vain omista tekemisistäni ja voin jättää kaikki työasiat kokonaan töihin, kun leimaan kellokortin ja lähden kotiin.
Sitten työtehtäviämme muutettiin ja lähes kaikki mielenkiintoinen siirrettiin muille tahoille ja meille jäi vain tylsiä rutiinihommia ja joskus jotakin mitä muut eivät viitsi tehdä. Oikeasti sekin meni ihan hyvin, kunnes lehdissä alkoi olla artikkeleita siitä, miten kaikkien pitäisi tehdä vain töitä, missä he viihtyvät ja tuntevat eritystä tyydytystä ja jota he eivät vain siedä, vaan josta he erityisesti nauttivat. Siinä vaiheessa oma oikeastaan täysin merkityksetön ja tylsä työ alkoi muuttua koko ajan rasittavammaksi,  vaikka miten ajattelin tekeväni työtä palkan vuoksi, että voisin rahoittaa harrastukseni, joista saan tyydytystä ja joista nautin.


Olen saanut asennoitua täysin uudelleen työhöni, että en olisi aivan turhautunut. Ei se nyt aivan täysin johdu noista omituisista elämänohjeista, jotka vain syventävät ihmisten surkeutta ja saavat tuntemaan hyvin epäonnistuneeksi, jos oma työ ei olekaan jatkuvasti inspiroivaa ja loistokasta.
On oikeastaan aika hienoa, kun on työ, jossa voi kuunnella radiota tai kirjaa lähes koko ajan. Harva työ on niin mielenkiintoista, että vaihtaisin tämän siihen. Tiedän myös kokemuksesta, että en oikein sovi insinöörin hommiin, jos niihin kuuluu yhtä paljon palavereissa, kun niihin täällä näyttää kuluvan.
Olen myös harkinnut vaihtavani alaa, mutta en loppujen lopuksi halua vaihtaa työhön, jossa työllistyminen  on aika epävarmaa ja palkka varmasti paljon koneenhoitajan palkkaa huonompi. Enkä uskalla jättää vakituista työpaikkaa ihan vähällä.
En myöskään loppujen lopuksi halua pilata kiva harrastusta tekemällä sitä työkseni.


Olen huomannut muidenkin hyväksyvän työnsä ihan hyvin, kunnes he törmäävät artikkeleihin siitä, miten he nyt tekevät ihan väärin. Tärkeämpää on yrittää löytää keinoja viihtyä työssään.


En väitä, että kaikkien tulisi toimia samalla tavalla. Jossain vaiheessa työolot voivat olla niin huonot, että niistä on parasta hankkiutua eroon. Jotkut ovat rohkeampia jättämään vaikka vakituisen työpaikan ja kokeilemaan uutta ja joillekin voi avautua hienoja tilaisuuksia johonkin uuteen ja erilaiseen. Mutta mitä, jos emme syyllistäisi meitä, jotka emme uskalla ja joilla ei ole mahdollisuuksia jättää kaikkea ja olla välittämättä kasvavasta laskupinosta.

Mitä tästä maailmasta tulisi, jos kukaan ei enää suostuisi siivoamaan tai istumaan kaupan kassalla? (Ne tuskin ovat kovin monen haaveammatteja.) Maailma ei ehkä pyörisi kovin hyvin, jos me kaikki olisimme tanssinopettajia.


______
Ps. Vähän tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen minua pyydettiin osallistumaan tutkimukseen, jossa tutkitaan onko ulkomailla ja täällä opiskelleiden työllistymisluvuissa eroja. Yksi tutkimus on jo näyttänyt,  että ei-ruotsalainen sukunimi todella vaikeuttaa työn saantia.
Vaikka tämän kirjoituksen pointti onkin eri asiassa.

8 kommenttia:

  1. Kiinnostava kirjoitus. Kuulun itsekin niihin, jotka priorisoivat vakituisen työpaikan, vaikka se ei mitenkään kirjallisuuteen liitykään. Jo vuosia sitten totesin, että minusta ei ole siihen, että eläisin epävarmojen apurahojen turvin (jos niitä olisin edes saanutkaan). Se tietysti merkitsi, että jouduin luopumaan väitöskirjan kirjoittamisesta. Ikävää, mutta kaukana maailmanlopusta. Olen kuitenkin monessa asiassa aika etuoikeutettu, joten paljon riippuu myös siitä, mistä kulmasta asiaa katsoo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Toivottavasti tämä teksti toimii, vaikka onki muuttuvan tyylinen.
      Minulle myös vakituinen työpaikka on ylellisyyttä, vaikka en joka päivä työstäni tykkäkään niin, että olisin ihan ekstaasissa. Rahoitan tälla harrastukseni, joista voinkin sitten nauttia ihan täysillä, kun ne eivät ole työ :)

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus!

    Minustakin on haitallista, että hehkutetaan niin paljon sitä, että työstä pitäisi saada flow ja että sen pitäisi antaa ihmiselle mahtavaa tydytystä. En usko, että edes se unelmien ammatti tekisi ketään koko ajan onnelliseksi.
    Kun tällaista väärää suhtautumista työhön toitotetaan, niin nuoret eivät halua tavallisiiin ammatteihin, vaan julkkiksiksi, tosi-tv -esiintyjiksi, laulajiksi ja misseiksi.

    Itse olen aina halunnut opettajaksi. Koin työssä sekä innostusta että revin hiuksiani harmista ja turhautumisesta. Joskus kun oli oikein stressaavaa, niin haaveksin sellaisesta työstä, joka ei tulisi iltoihin ja viikinloppuihin ja joskus taas olin hurjan innoissani jostain projekteista. Välillä oli tylsiä aikoja. Nyt kun työelämä on takanapäin, olen onnellinen siitä, että se on takana. Pakolaisille tarvittaisiin suomen opettajia, mutta minä jakelen heille mieluummin ruokaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :)

      Minäkin olen halunnut opettajaksi pienestä pitäen, mutta Suomessa todistukseni ei riittänyt lähellekään oklään pääsyä. Olen liian matemaattisesti suuntautunut ja kaikki kielet (äikkää lukuunottamatta) menivät aika huonosti koulussa.
      Täällä on ihan erilainen systeemi ja pääsin opiskelemaan (kieliä!), mutta ennen kuin pääsin opettajana aineopintoihin asti kuurouduin (toispuoleisesti, mutta sekin riitti), enkä ole jaksanut ajatellakaan luokkahuonetyöskentelyä enää.

      Poista
    2. Todella ikävä juttu tuo osittainenkin kuulon menetys. Kyllä se opetustyössä haittaisi, kun siellä on niin paljon melua ja jotkut oppilaat pghuvat aika hiljaa.

      Poista
    3. Koen sen erityisen hankalaksi kielten opetuksessa. Matikanopena voisin vielä ehkä selviytyä. Mutta kyllä sekin on varmaan haastavaa isojen ryhmien kanssa ja kaikissa luokissa ei akustiikka ole erityisen hyvä.
      Väsyisin varmasti metelistä.

      Poista
  3. Todella herättelit ajatuksia tällä kirjoituksella. Harmi, että et ole saanut koulutustasi vastaavaa työtä, en minäkään. Juuri kun syksyllä olisin saanut koulutusta vastaavaa työtä, olin ehtinyt lupautua muualle töihin, kun en kestänyt sitä epävarmuutta siitä, että saanko paikan vai en. Jos tekisin koulutusta vastaavaa työtä, palkkani olisi pari tonnia parempi. Voin sanoa, että olen hieman katkera rehtoreille, jotka valitsevat sen epäpätevä nuoren miehen töihini tai jonkun sukulaisen.
    Aika moni korkeastikoulutettu kulkee siivoojana. Eräs tuttavani on hammaslääkäri, päivät terveyskeskushammaslääkärinä ja illat hierojana. Eräs tuttava lastenhoitaja on päivät päiväkodissa ja illat sijaistaa kahdessa eri vanhusten hoitokodissa. Tutut korkeakoulutetut tekevät myyntihommia puhelinyhtiöissä. Kyllä ruokansa ja elämänsä eteen joutuu paiskimaan töitä. Itse aloitin nuorena opiskelijana siivoushommissa. Siivoamaanhan sitä joutuu kotonaan jokainen, ei sen pitäisi olla semmoinen homma jota katsellaan nenänvartta pitkin työelämässä. Työelämäni lisäksi olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä potilaiden parissa. Silloin tuntee todellista auttamisen iloa, kun voi auttaa toista ihmistä, vaikka vain kuuntelemalla tai hoitamalla lapsia...tai sitten siivoamalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :)
      Palkkahan se tietysti on, joka lopulta harmittaa eniten. Kaikkeen muuhun oppii vähitellen suhtautumaan, juuri kuten sanoit; mikä tahansa työ maistuu välillä työltä.
      Minulla on tuttuja, jotka ovat hypänneet mukaan tuohon malliin, että heti, jos työ ei huvita, sitä ei sitten tehdä ja etsitään parempaa ja hienompaa. Yksi teki sitä monta kertaa nuorempana ja täytyy olla hyvät suhteet, kun aina sai kokeilujen jälkeen uudelleen vakipaikan täältä, ainakin kaksi muuta on nyt työttömänä ja varsin tyytymättömiä tilanteeseensa.

      Poista

Ilahduta kommentillasi sekä minua että kanssalukijoita. Kommentit ovat blogin ainoa polttoaine.