Jan Guillou: Det stora århundradet (Suuri vuosisata)

Brobyggarna (Sillan rakentajat), Dandy (Keikari), Mellan rött och svart (Punisen ja mustan välissä), Att inte vilja se (Kun suku särkyy) ja Blå stjärnan.

Kolme puoliorvoksi jäänyttä veljestä lähetetään asumaan ja kouluun sukulaisten luo. Pian huomataan heidän tekninen erityislahjakkuus ja pojat lähetetään opiskelemaan insinööreiksi Saksaan. Heidän koulutuksensa maksetaan ja valmistuttuaan heidän on tarkoitus maksaa koulutuksensa takaisin Norjan rautateiden rakennusprojektissa. Parhaat nuoruusvuodet Saksassa muuttavat kuitenkin poikien suunnitelmia, kukin löytää rakkauden ja lopulta pojat ajautuvat eri puolille maailmaa.
Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan kahden veljeksen elämästä maailman sodan raatelemassa maailmassa. Toisessa kirjassa keskitytään kolmannen veljeksen elämään. Seuraavissa kirjoissa seurataan koko perhettä vuosisadan historian vaiheissa.

Tänä syksynä ilmestynyttä Blå stjärnan -kirjaa en ole vielä ehtinyt kuunnella. En ole saanut sitä käsiini sen oikean lukemana. Yksi syy, miksi innostuin kuuntelemaan tätä sarjaa, onkin lukija Tomas Bolme.

Guillou on kirjoittanut myös, ainakin Ruotsissa, hyvin suositun Arn-sarjan. Ensimmäisessä kirjassa, Vägen till Jerusalem (Tie Jerusalemiin), seurataan Arnin kasvamista luostarissa ja myöhemmin hänen lähettämistään temppeliritariksi sekä hänen morsiamensa elämää luostariin suljettuna. Seuraavissa osissa: Temppelriddaren (Temppeliherra) ja Riket vid vägens slut (Pohjoinen valtakunta) seurataan Arnin elämää ensin ristiretkellä idässä ja myöhemmin kotona Ruotsissa. Sarjaan kuuluu vielä neljäs kirja Arvet efter Arn (Arnin perintö), jossa Arnin jälkeläiset jatkavat Ruotsin hallintaa, taisteluja ja ristiretkiä, nyt kuitenkin lähempänä koti-Ruotsia, eli Suomessa.

Vägen till Jerusalem on ensimmäinen äänikirjani, jonka olen kuunnellut ruotsiksi tai ylipäänsä. Paitsi joitakin lastenkirjoja. (Tiedättehän ne "kun kuulet tämän äänen: 'plililililing' on aika kääntää sivua'".) Kuuntelin sen kolme kertaa, ennen kuin ymmärsin tarpeeksi ruotsia ja löysin tavan kuunnella niin, että myös kuulin. Kolmannella kerralla ymmärsin ja ihastuin kirjaan, samoin kahteen seuraavaan. Neljäs jäi minulta aikoinaan kesken, kuunelin sen nyt vuosien päästä ja edelleen se oli lähinnä uudelleen lämmiteltyinä samoja tapahtumia mutta eri (vääriä) henkilöitä. Kirjasarja kuuluu ehdottomasti suosikkikirjoihini.

Olen kuunnellut myös Eva Johansén-Tangy sarjan. Tykkäsin sarjan glamourista hienoine viineineen, ranskankielisine tuttavineen ja eksoottisine salaperäisine miehineen. (Onpas suomi joskus vaikeaa taivuttaa, toivottavasti onnistuin.)

Häxornas försvarare (Noitien asianajaja) on kiinnostava teos noitaoikeudenkäynneistä pohjolassa, ja muuallakin. Olen kuunnellut aiheesta ehkä parempiakin kirjoja, mutta tämä ainakin täydentää aiheen tuntemusta ja ymmärtämistä. Mikäli niitä kauheita vainoja voi mitenkään ymmärtää.

Traktoriremppaa

Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan ja sujuvasti. Oikeastaan ei juuri koskaan. Minun päivä on mennyt ihan niin kuin olin ansainnut ja koska en tehnyt yhtään mitään, mikään ei mennyt pieleenkään. Puolisolla oli sitten vähän huonompi tuuri. Hän aikoi hakea puukuorman metsästä, kun oli saanut laitettua ketjut traktoriin. Peräkärryn kiinnittäessä traktori päätti tietysti sammuua eikä lähtenyt enää käyntiin. Minä aina huolestun museoterrierimme vioista; mahtaakohan tuohon eläkeikää lähentelevään laitteeseen saada enää kaikkia osia. Kuulemma saa. Siihen oli joku hieno selityskin, mutta sanotaan nyt vaikka, ettei se kiinnosta ketään. Tai tunnustetaan, että en muista.
Meidän kylältä, sinua edes tuolta maalikylältä, ei kuitenkaan saanut varaosia sunnuntai-iltana.
Onneksi netti osaa kertoa lähes mitä vaan, jos osaa esittää oikeita kysymyksiä. Minä en osaa, puoliso osaa.
Traktorien huoltaminen ei ole ydinosaamistani, eikä minulta yleensä edes pyydetä apua moisiin hommiin. Mutta nyt piti puhdistaa osia ja siihen ilmeisesti tarvittiin minun osaamistani. En väitä ollenkaan, että puhdistamis- ja siivousasiat olisivat mun juttu, mutta nyt oli kyse metallista. Ja metallit on. Myös keittiökemia.
Traktori liikkuu taas.
Oli kuitenkin ehtinyt tulla pimeä, eli kaikki aiotut hommat jäivät tekemättä.

Kuvan aineet eivät aivan suoranaisesti liity tapaukseen. En siis puhdistanut osia maissilla ja ruokasoodalla.

Aikuisten värityskirja

Maalaaminen on kivaa. Tosin olin muuttaa mielipidettäni maalatessani roskista raakapuukattoa vinosti portailla roikkuen, toisella kädellä jostain tukea pitäen lamppu suussa. Myös portaiden maalaaminen ei mennyt koko ajan riittävän täydellisesti minun makuuni: en ole niin taitava ja kokenut, että saisin kaikki nurkat siisteiksi. Kun vielä haluaisin maalata kaikki askelmat samansuuntaisin vedoin, mutta unohdin joka kerroksen jälkeen, mihin suuntaan maalasinkaan, sain lisäpäänvaivaa. Lisäpää kuulostaa hyvältä, sellainen kannattaa hankkia noita murehtimisia varten.

Koska maalausprojekti on nyt toistaiseksi valmis, ehdin toivottavasti ensi viikolla blogata kirjan tai pari.

Villy Sørensen:Jesus och kristus (1999)

Kirjahaasteet ovat siitä kivoja, että tulee etsittyä kirjoja ja kirjailijoita, joihin ei ehkä muuten törmäisi koskaan. Nyt yritin löytää jotain tanskalaista, joka ei olisi dekkari tai Lene kaaberbøl. Päädyin lopulta Villy Sørensenin Jesus og kristus -teokseen. Tämä ei tosin täytä sitä asettamaani vaatimusta, että sijoittuisi Tanskaan. Sørensen on kirjoittanut muistakin jumalista, ei vain Jeesuksesta. Taidan tämän kirjan jälkeen tutustua johonkin kirjoista: Den ryktbare Odysseus Apollos uppror tai Ragnarök. (Odysseys ja Ragnarök tosin eivät tainneet olla jumalia.)

Kirjassa kerrotaan Jeesuksesta historiallisena henkilönä ja pohditaan, mikä tai kuka oli kristus ja onko Jeesus kristus tai jumala vai vain Jeesus. Kirjailijan (tanskalainen filosofi ja kirjailija) mukaan Jeesus oli juutalainen reformaattori, joka julisti Jumalan valtakuntaa Israelilaisille. Kirjassa kesitytään tarkastelemaan Jeesuksen sanoja synoptisissa evankeliumeissa ja Jeesuksen elämää muissa historiallisissa lähteissä.

Luen mielelläni Jeesuksesta historiallisena henkilönä ja kaikesta muustakin Raamattuun, sen syntyhistoriaan ja kertomuksiin liittyvistä asioista. Julistavaa ja kristillistä kirjallisuutta en lue nykyään ollenkaan, en myöskään ole kiinnostunut kirjoista, joissa kerrotaan, miten kaikki Raamatussa sanottu on jumalan sanaa ja totta, ilman että sitä tutkitaan sen historiallisessa yhteydessä. Juuri tämän kirjan anti jää aika laihaksi. Olen tänä vuonna kuunnellut aiheesta kirjat: Paul Verhoeven ja Rob van Scheers: Jeesus Nasaretilainen, Jonas Gardell: Om Jesus ja Om Gud, Merja Merras: Raamattu itämaisin silmin, jotka kaikki ovat mielestäni todella mielenkiintoisia ja hienoja teoksia. Uskon kuuntelevani näistä ainakin osan pian uudelleen. (Luen/kuuntelen kirijoja uudelleen todella, todella harvoin.)

Jeesus Nasaretilainen ja Om Jesus kertovat uskottavan tuntuisesti historiallisesta Jeesuksesta. Niiden lähtökohta on siitä erilainen, että ensimmäisen kirjoittaja ei ole uskovainen kun taas toisen kirjoittaja on. Merja Merraksen kirja taas antaa uudenlaisen näkökulman koko Raamattuun, näkökulman johon meidän länsimaisten tulisi perehtyä paljon enemmän, mikäli haluamme uskoa Raamattuun ja sen sanomaan. Suodamatte kaikkea siihen kirjoitettua ihan liikaa oman kulttuurimme ja näkemyksemme läpi.

Tällä postauksella saan kolme kirjaa lisää Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Pelargonia

Yksi pieni kaveri on päättänyt piristää synkkää syksyä.

Fik Meijer: Gladiaattorit: taistelijat kuoleman areenoilla

Suomentanut Sanna van Leeuwen

On turha väittää, että nykyään viihde olisi väkivaltaisempaa kuin koskaan aiemmin. Vaikka nykyään väkivaltaa ja veren riskeerata voi nähdä vielä useammin kuin antiikin Roomassa, ei se ole ainoa viihde muoto nykyisin. No, totuuden nimissä on myönnettävä, että taisi silloinkin olla sentään ainakin amfiteatteriesityksiä. Nykyään ainakin osa väkivaltaviihteestä on näyteltyä, toisin kuin gladiaattoritaisteluissa.

Toisaalta meidän on turha moralisoida gladiaattori- ja kuolemantuomioviihdettä kovin rajusti, sillä väkivalta tuntuu viehättävän edelleen, jopa meitä kirjallisuusihmisiä. Dekkarit taitavat olla yksi suosituimpia, ellei suosituin, genre.

Itse taisteluiden kamaluutta enemmän vaikutuin kuvauksista, miten suureellisia taistelut, areenat ja niiden ympärille kehittynyt bisnes oli. Gladiaattorit olivat jakaantuneet neljään eri " talliin" ja useisiin aselajeihin. Kouluttajat käyttivät sopivaa taistelijaa sopivassa tilanteessa, malli niin formuloille, Harry Potterin huispausjoukkueille kuin Pokemoneille.

Areenoiden rakentaminen ja toinen toistaan näyttävämpien näytöstä järjestäminen taas oli puhtaasti keisarien välistä kilpavarustelua. Aina piti olla edeltäjää mahtavampi. Valtavat meritaistelunäytökset ovat varmasti maksaneet muutaman omaisuuden. Taisivat osaltaan myös olla syynä varojen hupenemiseen ja valtakunnan perikatoon.

Meritaistelujen esittäminen, samoin näytelmäksi puetut mestaukset, sentään toimivat historiallisten tapahtumien kuvauksina eivätkä pelkästään toisten listimisenä.

Hieno kuvaus minulle ennen melko tuntemattomasta aiheesta ja samalla kurkistus antiikin ajan historiaan yleisemminkin.

Kirjassa mietittiin myös gladiaattoritaisteluiden taustaa ja syitä. Oliko taustalla vanhat uhrirituaalit. Tähän kysymykseen ei valitettavasti taida löytyä vastausta.

Hyvin käännettyä käännöskirjallisuutta on ilo lukea.

Uudet numerot

Ihania lovipuita ihanalta ystävältä ihanan esikoisen kuvaamana.

José Camilo Cela: Pascual Duarten perhe (1942)

Suomentanut Erkki Kirjalainen.

Cela on yksi Espanjan kirjalisuuden suurista nimistä. Hän sai Nobelin kirjalisuuspalkinnon vuonna 1989.

Hänen ensimmäinen teoksensa Pascual Duarten perhe on eksistentialistinen ja (inho)realistinen kuvaus Pascual Duarten elämästä.

Pascual on portugalilaisen salakuljettaja Esteban Duarten ja alkoholisoituneen espanjalaisen äidin, jonka nimeä ei mainita, vanhin lapsi. Väkivaltaisen ja monenlaisten vaikeuksien täyttämän elämän jälkeen hän on tuomittu kuolemaan. Vankilassa hän kirjoittaa muistelmansa, jotka hän pyytää toimittamaan eräälle apteekkarille. Kirjan kirjoittaja löytää muistelman apteekkarin tavaroiden joukosta ja kirjoittaa ne kirjaksi.

Mietin, onko Cela kirjoittanut tarinan itse vai onko hän tosiaan löytäntyn jonkun muun kirjoittaman päiväkirjan. Uskon ehkä enemmän ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Eksistentialisten näkemyksen mukaan jokaisen yksilön kokemus on ainutlaatuinen ja jokainen ihminen luo itse oman elämänsä tarkoituksen ja määrää elämänsä suunnan. Ihminen on täysin vapaa valitsemaan olemuksensa ja arvonsa, mutta on toisaalta myös pakotettu tekemään niin.

Kirjan päähenkilö kasvaa väkivaltaisten vanhempien lapsena. Häntä lyödään ja kuritetaan. Sen seurauksena hänestä kasvaa väkivaltainen ja äkkipikainen murhaaja. Hänen sisarensa valitsee kuitenkin rauhanomaisemman elämän, tosin ei kovin hyvä maineista, mutta ei silti väkivaltaisena murhaajana. Kirjasta ei käy täysin ilmi, saavatko kaikki sisarukset yhtä väkivaltaisen kasvatuksen, kuin vanhin poika. Mutta ainakin nuorinta, kehitysvammaista poikaa, äiti kohtelee välillä todella julmasti. Julman ja väkivaltaisen isän kuoleman olisi luullut helpottavan perheen elämään, mutta siinä vaiheessa äiti alkaa rakastajiensa ohjailemana kohdella perhettään entistä huonommin. Pascualin kasvaminen näin kieroon voidaan nähdä johtuvana joko hänen perimästään tai saamastaan esimerkistä. Silti on hänen omalla vastuullan, minkä suunnan hän lopulta valitsee.

Minulle kirjan parasta antia on sen näkeminen espanjalaisen yhteiskunnan allegoriana. Opin juuri kirjasta Raamattu itämaisin silmin (Merja Merras), että ainakin Raamatun aikaan oli tavallista käyttää kertomuksissa naisia ihmisryhmien vertauskuvana. Tämän kirjan naisista Pascualin sisko ja hänen vaimonsa esittävät, mielestäni, espanjan kansaa. Miehet ja myös Pascualin äiti poliittisia tahoja ja ryhmiä. Pascualin pahin vihamies Estirao (suomenneksessa Kenokaula) edustaa nähdäkseni rebublikaaneja. Hän häpäisee sekä Pascualin siskon Rosarion ja ensimmäisen vaimon Lolan.
Pascualin äiti edustaa tasavaltalaisia ja hänen rakastajansa Euroopan muita diktaattoreita, joilta tasavaltalaiset saivat esimerkin ja apua toimiinsa.

Pascualin oma asema poliittisella kentällä jäi minulle edelleen epäselväksi, olen ajatellut hänen ensin olleen tasavaltalainen, sitä aikaa edustaa ehkä hänen ensimmäinen vaimonsa. Sillä vaimon, Lolan, kuoltua Pascual löytää uudelleen esirakkautensa Esperanzan. Hän ei kuitenkaan tule toimeen Pascualin äidin kanssa, ja juuri sen takia Pascual tappaa äitinsä. Siitä taas seuraa kuoleman tuomio hänelle ja vaimo jää oman onnensa nojaan. Vaimon nimi Esperanza viittaa odotukseen paremmasta.

Samalla tavalla, kuten vanhempiensa kaltoin kohtelema lapsi kasvaa väkivaltaiseksi ja pahaksi tai nöyryytetyksi portoksi, kaltoin kohdeltu kansa muuttuu pahaksi. Toisaalta silti on aina toiveikkaampia kansan osia, joita Esperanza edustaa. Toisaalta ihmiset ryhmänä, kuten yksilökään, ei voi lopulta syyttää muita, vaan kaikilla on itsellään vastuu siitä, mitä heistä lopulta tulee.

Oikeassa analyysissä kuuluisi osoittaa tekstistä, mistä syistä olen päätynyt tällaiseen tulkintaan. Mutta koska tämä on vain vapaamuotoinen blogiteksti, en nyt aio tehdä sitä. Asiasta voi aina keskustella lisää.

"Kun on vulistunut täytyy velähtää", sanoi nuorempi poikanen muutama vuosi sitten. Tänään täytyy noudattaa sitä ohjetta.

Sumu

Olin laittaa tämän parvekemaiseman edellisen päivityksen kuvaksi, mutta hoksasin sitten, että ei tämä oikein sovi lakeuksille sijouttuvan kirjan maisemiin. Kuva saa nyt ihan ikioman bloggauksen.

Kaj Korkea-aho: Se till mig som liten är (2009)

(Suom. Katso minuun pienehen)

Kirjailija on tunnettu paremmin kirjoistaan Gräset är mörkare på andra sidan (2011) (Tummempaa tuolla puolen) ja syksyn uutuudesta Onda boken (Paha kirja) sekä huumoriryhmä Pleppo Toyn radio ohjelmasta. 

Onda boken ei ole vielä ilmestynyt äänikirjana, ja sitä odotellessa löysin kuunneltavaksi tämän. En ollut aiemmin huomannut koko kirjan olemassaoloa.

Kasper on valmistunut sähköasentajaksi ja saanut töitä trukkikuskina makkaratehtaassa. Hän seurustelee vielä lukiota käyvän Linan kanssa. Lina ja hänen äitinsä kuuluvat tiukkaan uskonnolliseen herätysliikkeeseen. Linan äiti, Ann-Marie, ei hyväksy tyttärensä suhdetta ei-kristittyyn poikaan. Tosiasia onkin, että Kasperin ja Linan odotukset eivät kohtaa.

Ann-Mariella on psyykkisiä ongelmia, jotka sekoittuvat uskonnollisuuteen. Hoidon saamista vaikeuttaa seurakunnan pastorin suhtautuminen Ann-Marien ongelmiin uskonnollisena herkkyytenä, jota lääkitys häiritsee. Linan isä Jan-Erik ei ole yhtä uskonnollinen, kuin perheensä naiset ja hänelle Kasparista tulee tärkeä keskustelukumppani, joku jonka kanssa jakaa ajatukset, huolet ja jopa vastuu tyttärensä hyvinvoinnista. Isä pelkää Linan ajautuvan samaan jamaan kuin vaimonsa. Kirjassa nostetaan esille kysymys, onko hulluus geeneissä vai johtuuko se täysin uskonnosta. Vastausta lukija saa jäädä pohtimaan.

Kasparia vaivaavat menneisyydestä nousevat painajaiset ja kaikkialle näkevä punainen silmä - tv-masto. Sama tv-masto, joka häiritsee seudun uskovaisia. Jäin miettimään, pelkääkö Kasper kaikkialle näkevää punaista silmää pitäen sitä alitajuisesti Jumalan tai pirun silmänä. Ehkä hän päällisen epäkristillisyytensä alla pelkää olevan olemassa jonkun, joka näkee kaikki hänen ajatuksensa ja tuomitsee hänet. Vai onko valo pelottava ihan vain valona. Voin kuvitella, että kammottava pimeässä loistava valo on antanut idean koko kirjalle. 

Vaikka osa kirjan ajatuksista jää hieman irrallisiksi, ei se tärvellyt kuunteluelämystä. Seurasin mielenkiinnolla, miten kahden täysin erilaisissa maailmoissa elävän nuoren suhde onnistuu. Voiko se onnistua ja kumpi on valmiimpi joustamaan periaatteistaan. 

Yksi mieleen jäänyt ajatus on kielenkäyttö; ihmiset puhuvat murretta, mutta kirkossa rukoillessaan he puhuvat kirjakieltä. Ymmärtääkö Jumala vain kirjakieltä vai onko kyse ihmisten yrityksestä olla jotakin parempaa kuin ovat? Onneksi kirjassa käytetty kieli ei ollut murretta, en ymmärrä juuri lainkaan Pohjanmaan ruotsalaismurteita.

Kahvia vai teetä

Kyllä kiitos.

Kolme kirjaa

Andy Weir: Ensam på Mars
Katherine Pancol: Mimmit 3
Sofi Oksanen: Norma


Andy Weir: Yksin Marsissa
Sain tämän kirjavinkin Kirjahillan blogista ja Ullan Luetuista kirjoista.

Ensimmäisen miehitetyn Mars-lennon miehistö pakenee hiekkamyrskyä. Mark Watneyn avaruuspuku vaurioituu ja hän jää yksin Marsiin. Muu miehistö luulee hänen kuolleen ja lähtee paluumatkalle maahan. Mark joutuu selviytymään yksin Marsissa.

Kirja vei aluksi mukanaan, olin aivan myyty. Tykkään kirjoista, joista oppii uusia asioita ja saa teknistä nippelitietoa. Myös Marsin pinnanrakenteesta opin kaikenlaista uutta. Vaikka pienen tarkastuksen jälkeen huomasin, että kaikki tiedot eivät ehkä ole sataprosenttisesti kohdallaan,riittävästi kuitenkin. Selviän niillä niin kauan, kun minun ei tarvitse itse matkustaa Marsiin. Mutta jossain puolenvälin paikkeilla alkoi kaverin mcgyverointi käydä puuduttavaksi. Kirjasta puuttui hektinen-seesteinen-hektinen sykli ja koko ajan paahdettiin täysillä. Ei ollu oikein uskottavaa, että aivan kaikki, mikä saattoi mennä pieleen meni pieleen, mutta terävä Watney ratkaisi ongelmat tuosta vaan. Oli hänellä sentään lyijykynää ja metallihenkaria ammattimaisemmat välineet, mutta silti. Jesarilla tietyisti voi korjata mitä vain, vaikkapa särkyneen avaruuspuvun visiirin, siihen uskon tietysti teippi-ihmisenä aivan täysin.
Ajaessaan läpi aavikon Mark piti välillä happipäiviä, niitä olisi ehkä voinut kuvailla joskus vähän enemmän, olisi saatu rauhallinen vaihe väliin. Kirjan sarkastisesta huumorista tykkäsin kovasti. Sitä myös käytettiin sopivan säästellen.
Olisi ehkä myös ollut uskottavampaa, että kaveri ei olisi ollut botanisti. Ei ole mitään järkevää syytä ottaa sellaista mukaan Mars-retkelle. Ne viljelytaidot, mitä tarvittiin koeluontoiseen viljelyyn voitaisiin kyllä opettaa vaikka koneinsinöörille. Tosin en oikeastaan näe oikein uskottavaa syytä ottaa myöskään sellaista mukaan Marsiin. Itse en lähtisi minnekään ilman koneinsinööriä, mutta se on eri juttu.
Onneksi kirja pääsi irti puuduttavasta osiosta loppua kohti ja jännityksellä odotin, kumpi veikkaamistani loppuratkaisuista toteutuu. Toinen toteutui, olisi liian suuri juonipaljastus kertoa, mikä se oli.

Katherine Pancol: Mimmit 3
Suomentanut Pirkko Biström

Odottelin matlttamattomana jatko Mimmit 2:lle. Paloin halusta päästä kuulemaan, miten Hortansen liiketoimet sujuvat, mitä Juniorille kuuluu ja toimivatko Elenan suunnitelmat. Olin pettynyt, että heistä puhutti kamalan vähän, Juniori oli äänessä vain kerran. Muita vanhoja tuttuja tavattiin yhtä vähän tai vielä vähemmän. Koko tarina keskittyi enimmäkseen Mimmit kirjoissa mukaan tulleisiin uusiin henkilöihin.
Toisaalta tämä on hieno tapa sitoa monta erilaista tarinaa yhdeksi teokseksi. Josephinen ja hänen perheensä tarina toimii kuin vanhojen Akkareiden esipuhe ja siihen liittyä kehyskertomus lukujen välillä. (Kaipaan niitä muuten valtavasti, vanhoja kunnon esipuheita tai historiallisia tarinoita. Joku päivä vielä bloggaan Aku Ankka -aarteestani.)
Tarina ei ollut huono, mutta kun koko ajan vain odotin kuulevani, mitä Zoelle ja Geitalle kuuluu, tai Josephinelle ja Philippelle, niin se ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Viimeksi mainuttujen Mimmit 2:ssa esille tulleen elämän koukerot kuitattiin vähintäänkin huitaisemalla.
Onneksi sentään kerrottiin kohtalaisen paljon Hortansesta ja Garysta ja heidän elämänsä eteni pienen askeleen eteenpäin. Kirjan loppu oli vähintäänkin avoin. En tiedä onko jatkoa suunnitteilla. Toivon totisesti, että on, koska lähes kaikkien henkilöiden tarina jätettiin täysin auki.


Sofi Oksanen: Norma

Keneltäkään ei ole vamrasti jäänyt huomaamatta, että Oksaselta on ilmestynyt uusi kirja. Ehdin odotella sen ilmestymistä äänikirjaksi. Ilmeisesti niiden äänittämisessä on joku suositut ensin systeemi, koska tämä ilmestyi paljon äkempää kuin muut odottamani syksyn uutuudet.
Enkä odottanut turhaan. Tämä oli paras kirjaelämykseni pitkään aikaan.

Norman äiti jää metron alle. Norma ei voi ymmärtää, miksi äiti on tehnyt itsemurhan ja miksi hänen ympärillään liikuu ihimisiä, joiden kuuluisi kuulua vain menneisyyteen. Norma päättää ottaa, tai ehkä enemmänkin ajautuu ottamaan, selvää asioista.
Mielenkiintoisin osa kirjasta on kuitenkin Norman suvun menneisyyteen liittyvät salaisuudet.
Kirjassa nostetaan esille eettisiä kysymyksiä naisten asemassa monenlaisessa bisneksessä. Miten naisten uusiutuvia varoja myydään sumeilematta, eivätkä siitä hyödy naiset. Kun rahaa ei ole ja toimeen on tultava, monien naisten on myytävä itseään, tavalla tai toisella. Esille tulee myös kysymys miksi eläinperäisten materiaalien eettisyydestä ollaan paljon kiinnostuneempia kuin ihmisperäisten? Myönnän, että en ole itsekään koskaan ennen tullut ajatelleeksi, miten aitojen hiuslisäkkeiden karvat hankitaan. Jatkossa jätän moiset hankkimatta.

Olin odottanut Oksaselta realistisempaa kirjaa. Tämä on tyyliltään lähinnä maagista realismia. Mutta hyvin hän hallitsee senkin alueen. En malttanut juuri pitää taukoja kirjan kuuntelusta, vaikka loppua kohti alkoi tehdä mieli hidastella, että ei nyt vielä loppuisi.

Norman on luettu jo ainakin Oksan hyllyllä, Kirjakaapin kummituksessa ja Opus ekassa.

Voiko korvilla nähdä tai silmillä kuulla

Sain Marjatan blogista ajatuksen, lähes haasteen, kirjoittaa asteista.

Ennen ajattelin näön olevan ehdottomasti tärkein aisti. Sen menettäminen olisi katastrofi. Ehdottomasti pahempaa kuin minkään muun aistin. Nykyään ajattelen, että vaikeinta olisi selvitä ilman tuntoaistia. Haju ja makuaisteista on myös hyötyä enemmän kuin tajuammekaan. Oman erityisen herkän hajuaistini voisin silti antaa pois, suurin osa hajuista on epämiellyttäviä enkä muista koskaan hyötyneeni minkään haistamisesta. No ehkä joskus on hyvä havaita haisevansa hielle ennen kuin muut valittavat.

Sokeus kyllä vie ihmiseltä helposti mahdollisuuden liikkua ja työskennellä. Sokeana kun ei voi ajaa autoa, en pääsisi ikinä kotoa minnekään ilman apua. Olisi kurjaa, kun ei voisi viedä lapsia harrastuksiin ja kavereille. Eikä lääkäriin tarpeen vaatiessa.

Toisaalta olen alkanut ajatella, että kuulo on minulle tärkein. Olisi kamalaa, jos en enää kuulisi rakkaideni ääntä enkä voisi jutella heidän kanssaan.

Tietysti pitäisimme mieluiten kaikki aistit. Ja menetettäviä emme saa valita.

Olen kuullut huonosti hälyisessä ympäristössä pitkään, lähes kaksikymmentä vuotta. Syyksi väitettiin aivojen kykenemättömyytenä erotella tärkeää informaatiota epäolennaisesta. Kuulotestissä kuulin aina kaikki piippaukset, eikä kukaan koskaan puhunut kuulon heikkenemisestä puhealueella.

Yhtenä kesänä kävin uimassa puhelin bikineissä. Parin viikon kuivattua jälkeen puhelin toimi taas, mutta muutaman kuukauden päästä totesin siitä kuuluvan huonosti. Sain toisen puhelimen, mutta siitäkin kuului huonosti. Samaan aikaan olin tietoinen, että kuuloni on heikentynyt selvästi viime vuosina.

Yhtenä aamuna vasen korva oli aivan täysin lukossa, syytin flunssaa. Kun puhelin soi oli pakko käyttää oikeaa korvaa. Puhelimesta kuului aivan selkeästi, kuuluvasti ja hyvin. Järkytys. Tajusin toisen korvan olevan lähes kuuro. En ollut ikinä ajatellut, huomannut saati aavistanut, että kuulon heikkeneminen oli toispuoleista.

Samaan aikaan minua huimasi jatkuvasti, kamalasti. Kävin muutaman kerran lääkärissä, mutta mitään tutkimatta annettiin kaikenlaisia pikku diagnooseja. Silmäklinikalla jouduin sattumalta neurologiseen testiin, ei kuulemma hermostollisia vaurioita. Jälkeenpäin luulen, että eivät opettaneet löytävänsä niin eivät löytäneet.

Valitin rajusti heikkenevää tasapainoa, treenaamisesta huolimatta en onnistunut enää seisomaan yhdellä jalalla, jos samalla pidin kiinni toisesta jalasta. Tutkimuksissa sanottiin, että on normaalia parempi tasapaino. Lääkäri ei ottanut kuuleviin korviinsa, että eikö sitä pitäisi verrata minun omaan aiempaan tasapainoon eikä mihinkään muuhun.

Tämä kaikki meni sen ajatuksen edelle, että samalla kuulo heikkeni koko ajan. Kaiken lisäksi jouduin leikkauttamaan kättä kiireellisesti, kun olin tajunnut kuulon häviävän vain toisesta korvasta. Sekin työnsi korva-asiat taka-alalle. Vähän ajan päästä alkoi vaivata aivan kamala tinnitus, toispuoleisesti. Ihan kuin joku olisi hakannut kiviä korvassani ja välillä hangannut niitä toisiaan vasten.

Kun tajusin, että kuulen paremmin oikealla korvalla, oli helpompi kuulla ihmisiä. Tajusin, että on aina käännettävä oikea korva puhujan suuntaan. Kääntelen keskustellessa päätäni kummallisesti, enkä aina voi katsoa puhujaan, koska on tärkeämpää vääntää korva häntä kohti. Varmasti jotkut pitävät minua varsin outona ja epäkohteliaana. Joissakin tilanteissa olen käytännössä täysin kuuro; esimerkiksi veden ja liesituulettimen äänet peittävät kaiken muun alleen. Puheensorina on myös paha, mutta riippuu tilan akustiikasta, miten paha. Tinnitus helpotti jossain välissä aivan yllättäen.

Suuntakuulon huomasin katoavan täysin, kun korva kuuroutui. Kun en enää kuullut puhetta lainkaan vasemmalla korvalla sain vielä vähän apua soivan puhelimen löytämiseen. Nyt ainut tapa saada aavistus äänen suunnasta on pään kääntely. Ei toimi kaikille äänille eikä kaikissa tilanteissa, mutta kun siihen on oppinut, on siitä sentään vähän apua. Puhelinta en löydä. Lapset ja puoliso joutuvat jahtaamaan sitä aika usein. Yritän pitää sen aina tietyissä paikoissa, puhelimen siis, en puolisoa. Mutta puheluiden jälkeen ruukaan laskea puhelimen heti ensimmäiseen vastaantulevaan paikkaan.

Korva leikattiin 2v ja 8 päivää sitten. Olin sairaalassa seuraavat 10 päivää. En tiedä muista leikkauksista, mutta korvaleikkausten jälkeen makuaisteista on omituinen. Ystäväni sanoi, että kaikki maistui pitkään salmiakilta. Hänellä kävi hyvä tuuri. Minun suussani kaikki maistui parfyymiltä. Paitsi sairaalan paha vesi maistui sairaalan pahalta vedeltä. En suostunut juomaan sitä, vaan puolisoni toi minulle parfyymin makuista kuplavettä monen litran varaston.
Sain myös parfyymin makuista suklaata. Mutta kaikki varmasti tietävät, että suklaata ahmitaan ihan yhtä paljon ihanan koostumuksen kuin maun vuoksi.

Sairaalassa ollessa en huomannut terveen korvan kuulossa mitään omituista. En tosin toisenkaan, olihan se ollut täyskuuro jo noin 10kk. Ei se siitä enää kuurommaksi tullut. Tosin tinnitus paheni. Ei onneksi sentään samalle tasolle kuin pahimmillaan.

Kotiin tultuani huomasin kuulevani monet puheäänet aivan omituisina, ainakin kuopuksen ja kumppanin äänet. Jostain syystä esikoisen ääni kuulosti paljon normaalimmalta. Äänissä oli kummallinen metallinen sointi, samanlainen kuin vaurioituneessa korvassa kuulon vedellessä viimeisiään. Olin silloin tyytyväinen, kun kuulo hävisi lopullisesti ja häiritsevä metallisuus hävisi. Nyt se oli takaisin. Pelkäsin tietysti sen jäävän lopulliseksi tilaksi. Pelkäsin myös, että kuulo häviää joskus kokonaan. Onneksi ongelman aiheutti todennäköisimmin leikkauksen aikana tärykalvon taakse valunut neste. 12 tuntia on pitkä aika maata aivan täysin liikkumatta ja sellainen voi aiheuttaa ties mitä ongelmia.

Tasapainoa voi harjoittaa, koska sitä ei ylläpidä ainoastaan korvien tasapainoelimet. Aivot, silmät ja jalkapohjat ovat lisäksi tärkeitä. Näistä aivot ja jalkapohjat oppivat ja treenautuvat pikkuhiljaa. Silmien aivoille tuomat viestit ovat sen verran tärkeitä, että pimeässä tasapainoilu on vaikeaa. Ei silti aina lähes mahdotonta. Kun saan itse päättää, että nyt suljen silmät tai sammutan valot, niin yleensä pysyn vielä pystyssä. Yllättävät pimennykset tai kirkkaat valot vie yleensä jalat alta. Kuuloa taas ei voi mitenkään treenata eikä parantaa. Ainoat mahdollisesti kompensoivat asiat ovat yllä mainitsemani päänkääntely ja huulilta lukeminen. En ole siinä erityisen hyvä, mutta kyllä suun liikkeiden näkeminen vähän helpottaa. Haluan kuitenkin mieluummin kääntää korvan kuin katseen puhujaan päin.

Harrastuksia

Blogi on jäänyt vähän paitsioon muiden harrastusten tieltä. Olen kirjoittanut muita tekstejä, ollut töissä, kuvannut taivasta revontulia ihadtellen ja ennen kaikkea maalannut. Sen lisäksi olen laukannut hammaslääkärissä, tänään olin siellä kaksi kertaa. Ensimmäinen käynti meni hyvin, ainakin minun osalta, se oli poikasen aika. Sain kuitenkin sillä käynnillä akuuttiin omalle lohjenneelle hampaalleni. Se ei sitten mennytkään millään tavalla hyvin. Pääsin kuitenkin pois, tosin köyhänä kuin kirkonrotta.

Nyt kuuluisi olla taas kaapissa maalaamassa, mutta puudutuksesta toipuva pää ei oikein tee yhteistyötä.

Maalatessa voi onneksi kuunnella kirjoja. Olen kuunnellut kahta kirjaa, en sentään yhtä aikaa mutta vuorotellen. Raamattu itämaisin silmin ja Mimmit 3. Erilaisia mutta kiinnostavia kirjoja.

Pertti Jarla: Jäätävä Spede (2015)

Pertti Jarla: Jäätävä Spede
74 sivua
Kustantaja: LIKE
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!

Fingerpori-fanina ilahduin suunnattomasti Jarlan omaelämänkerrallisen sarjakuvan kolahdettua postilaatikosta. Samalla olin hieman huolissani, mahtaako tämä iskeä minuun yhtä kovasti, kun on varsin eri tyylinen. Mutta ei huolta, tykästyin valtavasti. Kirjassa ei ole suurta ja syvällistä sanomaa, se ei pyri olemaan rehellinen kuvaus Jarlan elämästä eikä muutenkaan aina totuudenmukainen. Osa jutuista on silti varsin realistisen tuntuisia, Jarla kertoo jonkin tapahtuman ilman sen suurempaa pointtia. Mukana on toki tarinoita, joissa on paljon enemmän ajatusta takana ja yhteiskuntaahan tällaiset aina kuvaavat, halusi kirjailija sitä tai ei ja vaikka erityisesti ei oteta kantaa suuntaan taikka toiseen.

Kirjassa on vain yksi huono puoli: se on ihan liian lyhyt.

Helsingin Sanomien haastattelussa Jarla sanoo, että kenen tahansa elämästä saa kiinnostavan sarjakuvan. Elämänkertoihin ei ole oikeus vain niillä (Jarlan sanoin), joiden elämässä on tapahtunut "kaikkea huikeaa ja dramaattista". "Tietysit se auttaa, kun lyö puolet omiaan", Jarla jatkaa.
Tämä kirja osoittaa väittämän todeksi. Kaikkien elämässä on varmasti tapahtunut monenlaisia kertomisen arvoisia tarinoita, ja vuodet, jolloin ei tapahdu talonmaalaamista jännittävämpää, voi jättää kirjasta pois.

Tämän sarjakukirjan piirtämisessa Jarla on käyttänyt mustaa ja punaista. Tulos on hieno. Esteettisesti tykkäsin eritysiesti niistä sarjoista, joissa on punaista.

Jos antaisin kirjoille tähtiä, lampaita, kissoja, hatuja, haarukoita tai muita luokittelevia kuvioita, tämä saisi ainakin neljä. Ehkä neljä ja puoli tai viisi miinus. (Maksimi olisi viisi). Viittä en uskaltaisi antaa, onko niin vaikeaa väittää jonkin teoksen olevan täydellinen.

Tästä eteenpäin en ole vain Fingerpori-fani, olen myös Jarla-fani.

Lokakuun luetut

Katsaus on vähän myöhässä. Viikonloppuna oli kiireitä lihan pakkaamishommissa ja sen jälkeen on kone vaatinut kohtuuttomasti huomiota. Ei tietokone, vaan sellainen paljon isompi, joka yleensä toimii ihan kiltisti. Mutta ei tällä viikolla.

Lokakuun lukusaalis näyttää varsin laihalta. Sehän kertoo siitä, että minulla on ollut muutakin elämää kuin kirjoihin uppoutuminen.

Dekkarit:

Pekka Hiltunen: Varo minua

Jens Lapidus: VIP-rummet

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

(Suom. Sari Selander)

Pekka Hiltusen kaksi aikaisempaa Studio-dekkaria kuuluvat suosikkikirjoihini. Tämä kolmas oli mielestäni hieman laimeampi, jotakin jäi puuttumaan. Odotukseni olivat ehkä liian korkealla. Kannattaa silti lukea.

Seikkailu ja rikosromaanit:

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus : rikosromaani vanhasta Tallinnasta

(Suom. Jouko Vanhanen)
William Dietrich: Napoleons pyramider

Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Näistäkin minulla on kaksi bloggaamatta. Napoleons pyramider oli aika mitään sanomaton seikkailu, mutta siinä sivussa kerrottiin egyptiläisestä mytologiasta ja vanhasta uskonnosta varsin kiinnostavalla tavalla. Kirja loppui cliffhangeriin, mutta enpä ole saanut tartuttua jatko-osaan. Innokkaat egyptologit nauttivat varmasti kirjasta enemmän.

Anneli Kannon kirja oli huomattavasti parempi seikkailu: Opiskelija poika kiinnostuu opintojensa sijaan Kabbalasta ja salatieteistä löydettyään opettajansa kirjahyllystä kätkettyjä kirjoja. Hän erehtyy harjoittamaan noituutta vihamiehensä päänmenoksi, jää kiinni ja joutuu noitaoikeuteen. Hän tekee liiton paholaisen kanssa ja onnistuu pakenemaan vankilasta. Pysytelläkseen piilossa ja ansaitakseen elantonsa hän perustaa vankitoverinsa kanssa pienen teatteriseurueen. Paholainen ei jätä häntä rauhaan ja muutkin takaa-ajajat ovat aina välillä seurueen perässä.

Kirjoja kirjojen kirjoittamiesta:

Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – johdatus luovaan kirjoittamiseen

Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin
(Suom. Niina Hakalahti, Jyrki Tuulari)

Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä
(Suome. Taina Helkamo)

Herman Koch: Naapuri
(Suom. Sanna van Leeuwen)

Ensimmäiset ovat lähinnä kirjoittamisoppaita. Jälkimmäisissä taas kerrotaan tarina kirjailijan kirjan kirjoitusprosessista ja siinä sivussa itse kirjoitetun kirjan sisältö. Tai toisinpäin. Tuntuu olevan muotia kirjoittaa tämän tyyppisiä kirjoja. Ainakin minä olen törmännyt moniin sellaisiin ihan viimeaikoina.

Kochin Naapuri on tyyliltään hieman erilainen. Siinä todellisuuteen perustuvan kirjan päähenkilö tarkkailee kirjailijaa ja hänen elämäänsä. Tykkään Kochin tyylistä. Tämä kirja oli jollain tavalla helpompi ja keveämpi seurata kuin aiemmin lukemani.

Kirjassa puhutaan toistuvasti elokuvasta,jonka nimeä ei koskaan mainita. Siitä huolimatta jopa minä, lähes elokuvaummikko, tiesin, mistä elokuvasta on kyse ja miltä sen loppukohtaus näyttää.

Toinen asia, jonka nimeä ei mainita, mutta lukijat varmasti tietävät (okei, ei varmasti läheskään kaikki suomalaiset lukijat), on neliskanttisen ginipullon nostaminen huulille.  Kiitokset suomentajalle, joka ei kotoutua tarinoita liikaa. Vaikka olenkin varmasti ainut suomalainen lukija, joka kuulee rivien välissä oman nimensä. Ennen kaikkea tässä törmätään  kyllä tavaramerkin onnistuneeseen brändäykseeen, mutta silti vastaavat ahaa-elämykset ovat kivoja.

Muut:

Annette Skåhlberg: Syster varg

Jonas Jonasson: Mördar Anders

Herman Lindqvist: När Finland var Sverige

Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna
Gabriella Wejlid: Mycket hjärnan

Syster varg oli ihan kiva nuorten kirja. Poikanen tykkäsi siitä kovasti. Eläinaihe ja seikkailu on ainakin hänen mieleensä.

Myös Jonas Jonassonin kohdalla on todettava, että kolmas kerta ei sanonut totuutta. Tai sitten sanoi, kukapa tietää, mikä se totuus on. Mutta tämä ei yllä lähellekään Satavuotiaan joka hyppäsi ikkunasta ja katosi tasolle. Nauroin sille silti muutaman kerran. Sitä ei voi sanoa läheskään kaikista kirjoista, joiden pitäisi olla hauskoja. Olen ilmeisesti erittäin vaativa huumorin suhteen.

Paula Havasteen Kymmenen onnen Anna ei ollut aivan minun tämän hetkistä tyyliäni. Jaksoin kuitenkin kuunnella sen noituuden ja kansanperinteen vuoksi. Sekin jäi kyllä hieman kevyeksi. Käytetyt loitsut ja runot olivat niitä kaikkein tunnetuimpia. En ainakaan muista kirjassa olleen yhtään minulle uutta. Muutamille yrteille kuulin vanhoja nimityksiä, joita en tiennyt entuudestaan. Lopulta tarinakin oli ihan kohtalainen. Yksi minua häiritsevä asia oli, että Anna huomasi olevansa raskaana omana nimipäivänään, joka tietääkseni on joulukuun yhdeksäs. Sen jälkeen tuli kekri ja joulu. Kekri taas on tietääkseni joko loka-marraskuun vaihteessa tai vielä aiemmin (en ole vielä päässyt yhteisymmärrykseen tästä itseni kanssa). Ortodoksinen kirkko tosin taitaa juhlia Annan päivää myös heinäkuussa ja syyskuussa. Kirjan Anna kuitenkin vastusti kristinuskoa kovasti, miksi hän olisi kutsunut minkään kirkon Annan päivää omaksi päiväkseen? Onko olemassa joku vanha suomalainen Annan päivä? Ilmeisesti en ole ymmärtänyt jotakin aivan täysin oikein.

Mycket hjärnan sisältää harjoituksia aivojen treenaamiseen ja muistitekniikoita. Kirjassa on 32 erilaista harjoitusta ja vain 79 sivua. Osa on ihan kivoja pikkuharjoituksia, osa taas muistikeinoja, joita en ole koskaan oppinut käyttämään. 

Zoker

Kirjamessuilta tarttui mukaan uusi korttipeli. Nyt olemme pelailleet tikkipeliä oppiaksemme korttien arvojärjestyksen ja niiden vertailun. Välillä tulee mieleen kivi-paperi-sakset-lisko-Spock.

Ehdimme keksiä monta variaatiota pelistä, mutta emme ole ehtineet vielä testata niitä kaikkia.

Aluksi vierastin korttien muotoa, mutta se on lopulta ihan sopiva, tarvittavat korttiläjät mahtuvat helpommin pöydälle.
Paksuja kortteja on muuten helppo käsitellä, mutta sekoittaminen on hankalaa.

Korteilla on kolme ominaisuutta: väri, koko ja kulmien määrä (korteissa on sentään kaikissa neljä kulmaa). Koko ja määrä on kirjoitettu korttiin myös kirjaimin ja numeroin. Se nopeuttaa vertailua, mutta ne kaikki voisivat laskea itsekin. Väri taas on nähtävä kuvion väristä. Helppoa useimmille, mutta meillä osa sukulaisista on värisokeita. Joudumme ehkä merkitsemään itse värit kortteihin verbaalisesti, jos värien kanssa tulee ongelmia.