Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä (2015)

Joukko ihmisiä jää vangiksi tippukiviluolaan maantuntuman seurauksena. Yhtä riitaisaa avioparia lukuun ottamatta kaikki eloonjääneet ovat toisilleen tuntemattomia. Miten tähän asti normaalisti näkevät ihmiset selviävät pimeässä, sokeina, kun viimeisetkin valon rippeet on käytetty.

Sokeiden maailmassa joudutaan turvautumaan muihin aisteihin. Kirjassa kuvaillaan hajumaailmaa, joka avautuu valojen sammuttua. Ihmiset tunnistavat pian toisensa hajujen ja hajusteiden perusteella.

Makujen kuvailu oli kirjaimellisesti herkullista ja vedet kielelle nostattavaa. Paljon tehokkaampaa kuvailla kaikille tuttuja ruokia kuin yrittää nimetä erillisiä makuja ja tuoksuja. Maininta ritisevästä pannussa ja kuudesta pihvistä riittää herättämään kaikkia aisteja kutkuttavia mielikuvia.
Saksalaisten suklainen nimet nostattivat sekä veden kielelle että mielikuvia Saksan reissuilta. Minttu Rittesportia saattaa saada yhdestä kaupasta kaupungista. Nyt haluan sinne ostoksille.

Kirjailija on syntymästään asti sokea, Saksan suomalainen ja koulutukseltaan kääntäjä. Hän sanoo haluavansa tarjoilla kirjoillaan lukijoille viihdettä ja jännitystä sekä siinä sivussa käsitellä yhteiskunnallisia asioita, erityisesti vammaisten asemaa ja ympäristö kysymyksiä. Mielestäni hän onnistuu näissä tavoitteissa. Itselleni jännitys sekä sokeiden maailmaan sukeltaminen ja asiasta tosiaan tietävän kirjoittajan kuvauksiin eläytyminen peittosi alleen muut yhteiskunnalliset asiat. Samalla opin paljon aistihavaintojen kuvailuja.

Törmäsin tähän kirjaan ensimmäisen kerran Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogissa. Marjatta kertoi mielenkiintoista pimeässä pidetyistä kirjajulkkareissa. Sen bloggauksen innoittamana kirjoitin silloin omista aistikokemuksistani ja samalla päätin, että tämä kirja on saatava kuunneltavaksi mahdollisimman pian. Kannattava päätös, itse kirja on hieno elämys ja seikkailu ja saa lisäksi miettimään omia aisteja ja niiden tärkeyttä. Harmi, että en tykännyt lukijan tyylistä.

Kirjan hajumaailma oli mielenkiintoinen . Itselläni on epänormaalin tarkka hajuaisti. Se on ilmeisesti suvussa kulkeva piirre, joka on herkistyt entisestään muiden aistien heikennyttyä. Tarkka hajuaisti on yleensä enemmän kirous kuin siunaus. Maailmassa vallitsee nykyään kamala hajujen kakofonia. Synteettiset hajut tukkii hajureseptorit ja peittävät alleen normaalihajut.
Toistaiseksi tunnistan lapseni, ja heidän vaatteensa, hajusta. Mutta jos molemmat alkavat käyttää samoja voimakkaita hajusteita, se ei ehkä enää onnistu.

Kaj Korkea-aho: Onda boken (2015)

Odottelin tätä koko syksyn, mutta kun äänikirja viimein ilmestyi olin juuri kuunnellut Katso minuun pienehen ja tuntui, että en halua kuunnella tätä heti perään. Taisin myös pelätä kirjan olevan liian pelottava. Mutta hyvin tätä uskalsi kuunnella, jopa pimeässä.

Kertomus sijoittuu opiskelija maailmaan; yliopistolle, opiskelijakämppiin, kiltatalolle ja baareihin. En tunne Turkua lainkaan, mutta opiskelija elämän kuvaukset olivat silti osittain kotoisia. Harvoin kirjojen varsinainen seikkailu pyörii täysin gradun tekemisen ympärillä. Kirja muistutti ikävästi omasta esp. kandintyöstäni, josta puuttuu edelleen sisällön lisäksi aihe.

Hienosta juonesta ja miljöötä huolimatta kaikkein herkullisinta olivat henkilökuvaukset. Yksi kuvaus arrogantista muiden töitä kostoksi haukkuvat opponentti kuulosti turhankin tutulta, saati sitten turhia kursseja paniikissa suorittava.

En välttämättä tykännyt matemaatikkovitsistä. En tosin voi kieltää sen osuneen ihan oikeaan. Ehkä juuri siksi.

Toivo ja Jaakko Heinimäki: Ikonivärityskirja

Toivo ja Jaakko Heinimäki: Ikonivärityskirja Kustantamo: Viisas Elämä ( entinen Basam Books)Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!

Ikonit ovat mielenkiintoisia, vaikka niihin ei eritysesti uskoisikaan. Niissä yhdistyy aineksia vanhemmista uskonnoista kristinuskoon. Niihin liittyy kiehtovia legendoja, myyttejä, mystiikkaa sekä symboleita.

Aikuisten värityskirjoissa trendinä on ollut intialainen tyyli, joka ei välttämättä miellytä kaikkia. Onneksi nykyään alkaa olla saatavilla monentyylisiä kirjoja. Tähän ikoniaiheiseen ihastuin heti; nyt meillä piirustustaidottomillakin on mahdollisuus ainakin värittää ikoneja. Kirjassa esitellään lyhyesti erilaisia ikonityyppejä ja muutamia niissä suosittuja pyhimyksiä. Innostuin aiheesta sen verran, että lainasin kuunneltavaksi kirjan ikonien historiasta ja niissä käytetyistä tekniikoisa. Historiaan tutustuessa tutustuu samalla muutenkin historiaan. 

Kirja sopii hyvin näin paastonajan rentoutumiseen. Jouluaiheiset kuvat säästän loppuvuodelle.


Kuvissa on monentyylisiä ikoneja, vaihtelevasti paljon pieniä yksityiskohtia ja suurpiirteisempiä kuvia. Ikoneiden lisäksi mukana on kaksi koptilaista ristiä.
Suuria pintoja on enemmän kuin monissa muissa aikuisten värityskirjoissa. Se on vaihtelun vuoksi ja visuaalisesti hyvä, mutta minusta niiden värittäminen tasaisesti on hankalaa ja haastavaa. Vaikka pieni haasteellisuus on tietysti aina hyvä asia.
Paperi sopii hyvin värittämiseen, väri tarttuu siihen sopivasti. Viivat ovat selkeitä. Ainut miinuspuoli on, että kuvia on joka sivulla. Kirjoja, joissa niitä on vain oikealla, on helpompi värittää.

Juan Goméz-Jurado: El Paciente (2014)

Kirjan takakannesta:

Arvostettu neurokirurgi David Evans joutuu tekemään hirveän valinnan: jos hänen seuraava potilaansa selviää elävänä leikkauksesta, hänen pieni Julia-tyttärensä kuolee psykopaatin käsissä.

Tohtori Evansin painajainen alkaa tosissaan, kun hän kuulee,että potilas, jonka on kuoltava on, ei enempää eikä vähempää kuin, Yhdysvaltojen presidentti.

Juan Gómez-Jurado vangitsee lukijan mielenkiinnon hänelle tavanomaisella juonenkehittelytaidollaan.

Tunteita nostattava, kiihkeä kertomus 63 hektisestä tunnista. Hengästyttävä tauoton kertomus, joka pakottaa lukijan kohtaamaan moraalisen ristiriidan, jonka ratkaisu saattaa muuttaa historiaa.


Kirja tosiaan sai ajattelemaan, miten itse toimisin vastaavassa tilanteessa ja mikä ylipäänsä on oikein ja mikä väärin. Kenellä on suurempi oikeus elää ja onko pienempi synti pelastaa  ihminen, jolla on kuitenkin vain muutama kuukausi elinaikaa jäljellä kuin antaa pienen tytön, jolla on koko elämä edessä, kuolla. 

Murhan ja kiristyksen suunnitellut salaperäinen herra White on onnisttunust saamaan Davidin valvontaansa niin täysin, että hänelle ei jää mahdollisuuksia ottaa yhteyttä mihinkään auttavaan tahoon. Paitsi tyttärensä tätiin, joka on salaisen palvelun agentti ja yksi presidentin henkivartijoista. Kate tuntee itsensä osittain syylliseksi siihen, että David valittiin kaikkien neurokirurgeiden joukosta leikkaamaan presidentti. Hänellä ei myöskään ole muuta perhettä kuin kuolleen siskonsa leski ja tytär, joten hän päättää auttaa.

Tohtori Evansin päiväkirja

Uskotte tuntevanne minut. Erehdytte.

Olette nähneen naamani lukemattomia kertoja. Ensimmäisestä televisiossa olleesta etsintäkuulutuksesta, jossa oli kuva ajokortistani, siihen asti, kun minut tuomittiin syylliseksi suorassa lähetyksessä, satojen miljoonien katsojien edessä. Koko maailma tietää nimeni ja kaikilla on minusta jonkinlainen mielipide. Minua eivät liikuta paheksuntanne tai ihailunne.
....
En muuttaisi mitään. Paitsi ehkä sen, mitä sanoin Katelle.

En ole pyhimys enkä marttyyri, en terroristi hullu tai murhaaja. Kaikki nuo nimitykset ovat virheellisiä. Olen isä. Nyt keron, mitä todella tapahtui.

Vaikka jo kirjan alussa käy selväksi, että David on tuomittu syylliseksi ja hän kertoo kertomustaan vankilassa, jännitys tapahtumien lopullisesta kulusta säilyy ihan viime riveille asti.

Näihin 63 tuntiin mahtuu valtavasti tapahtumia, monenlaisia ongelmia, joita nousee esiin, kun edelliset saadaan ratkaistua. Osa ongelmista ratkeaa hieman liian helposti ja henkilöt tuntuvat ehtivänuskomattoman paljon asioita muutamassa tunnissa. Ehkä paineen ja pakon alla ehtii. 

Näiden tapahtumien ketjussa ei ole tilaa kirjojen rakenteelle tarpeellisiin hengähdystaukoihin. Takakannen esittelystä huolimatta lukija saa pieniä taukoja takaumien muodossa.

Juan Goméz-Jurado on espanjalainen toimittaja. Hänen ensimmäinen romaaninsa oli vuonna 2006 julkaistu Espía de Dios (Kuolinkellot suom. Taina Aarne 2008.) Hänen kolmas kirjansa Emblema del Traidor (Petturin merkki suom. Taina Helkamo 2010) voitti seitsemännen Premio de Novela Ciudad de Torrevieja -palkinnon, joka jaettiin vuosina 2001-2011 ja oli tarkoitettu "parhaille espanjankielisille kirjoille". Häntä on sanottu espanjan myydyimmäksi seikkailukirjailijaksi ja kirjoja on käännetty yli neljällekymmenelle kielelle.

Vaikka kirja jäi minulta kesken kuukausiksi keskivaiheillaan olleen hieman kyllästyttävän osion takia, imaisi loppuosa taas tehokkaasti mukaansa. Aivan loppumetreillä en olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni.
Uusin kirja on 2015 ilmestynyt Cicatriz. Suunnittelen lukevani senkin, kunhan saan jostakin käsiini. Lukisin mielelläni e-kirjana, mutta näyttää olevan lähes mahdotonta hankkia modernia espanjankielistä kirjallisuutta omaan puhelimeen.

Kathryn Stocket: Piiat (2009)

Suomentanut Laura Beck.

Tämä on taittu lukea jo lähes kaikkialla paljon ennen kuin minä olin blogimaailmassa mukana. Omalla lukulistallani tämä on keikkunut jo kuukausia, mutta aina alemmas ja alemmas tukittuna. Nyt sain kaverilta innostuksen kuunnella tämän nyt.
En lämmennyt tälle aivan heti, olin jo vähällä jättää kesken. En ole juuri nyt lainkaan yhteiskunnallisen tekstin lukumoodissa. Onneksi en antanut heti periksi, sillä lopulta tykkäsin tästä kovasti. Minulle tässä kirjassa oli kolme teemaa:


Kirjan kirjoittamisprosessi ja erityisesti kässärin hyväksymisen odottelu. Jännitys siitä, mitä kustantaja sanoo. Vaikka lopputulos oli sen suhteen arvattavissa, oli helppo elää mukana siinä jännityksessä.

Mustan ja valkoisen välinen kiintymys ja rotuerottelu ja tietysti värillisten kohtelu. Järkyttäviä asioita ja asenteita. Jotka valitettavasti tuntuvat vallitsevan vielä nykyäänkin. Järkytyin, kun tajusin kirjan sijoittuvan 60-luvulle.

Valkoisten hienostorouvien väliset valtataistelu. Järkyttävää, miten kaikki tavoittelevat jonkin kusipään suosiota ja miten epäreilusti epäsuosioon joutuneita kohdellaan. Aikuiset ihmiset! Eikä maailma liene tässäkään suhteessa kovin paljon parempi vielä nykyäänkään. Onneksi sentään enää ei ole pakko päästä naimisiin, ollakseen jonkin arvoinen muiden silmissä.

Suomennoksessa oli löydetty hienosti tyyli kaikille henkilöille. Erilaisten henkilöiden puhetyylit olivat heille sopivia ja uskottavia.

Askarteluviikko

Töissä on askarteluosastolla miehitysvajaus, joten minut lainattiin sinne auttelemaan. Ihan mukavaa hommaa, erityisesti, kun vierailevana tähtenä minun ei tarvitse välittää paperihommista.
En vaan ole kovin kätevä käsistäni ja nytkin aamun alkajaisiksi onnistuin saamaan kymmenen pitkää kumilenkkiä sotkeutumaan toisiinsa. Siinäpä se aamu kului niitä selvitellessä.

Yksi ikävä asia täällä työskennellessä on, että en ole oikein ehtinyt kuunnella kirjoja, koska joudun jatkuvasti kysymään neuvoja ja muutenkin juttelemaan ihmisten kanssa. Mutta nyt olen päässyt vauhtiin ja osaan jo jotakin kyselemättä. Jos en muuta, niin ainakin selvitellä niitä kumilenkkejä.

Viikonloppuna oli lukurauhan päivä, sen kunniaksi luin kirjaa ihan lukemalla, espanjaksi. Sen lisäksi innostuin värittelemään värityskirjoja. Yritän viikolla ehtiä bloggaamaan sekä El Pacientista että värityskirjoista.

Väritellessä ja pyykkivuorta valloittaessa kuuntelin Boris Hurtan Onnellista kuolemaa ja myöhemmin Kathryn Stockettin Piikoja.  Ensimmäisessä oli henkilö nimeltä Kaija Sokka ja toisessa Pascagoula. Lukija lausuu nimen välillä "Paskaguula" ja välillä Paskakuula". Olen riittävän lapsellinen, että se on minusta valtavan hauskaa. Näin nelikymppisenä voi jo tunnustaa lapsellisuutensa ja typeryytensä. Tulihan se esille jo joulun jälkeisessä keskustelussa kummipoikani kanssa, ei liene hyvä asia, jos voittaa inttelyn kolmivuotiaan kanssa.

Loppupäivän onnistuin olemaan sotkematta kumirenksuja, kunnes huomasin, että yhden kokoisia renkaita jäi yksi yli ja aloin käymään kaikki pussit läpi. Uskomatonta, miten vähällä vaivalla ja energialla saa ne renksut täysin sotkulle. Se kuulemma johtuu todennäköisyyksistä. Ja aika varmasti myös entropian laeista.

Kader Abdolah: Konungen

Hollanninkielinen alkuteos: De koning
Ruotsintanut: Ingrid Widén Bonde

Ensimmäinen maa Eurooppa-haasteesta kuunneltuna. Kirja ei tosin sijoitu Alankomaihin, mutta päätin nyt olla pitämättä sitä ehtona. Erityisesti niiden maiden kohdalla joihin sijoittuvia kirjoja olen lukenut aiemmin. Toisaalta Alankomaissa asuu paljon maahanmuuttajia ja heidän historiansa on osa nykyistä alankomaalaisten historiaa.

Kirja oli kokonaisuutena aika tylsä. Helppo kuunnella ohi mennen, mutta helppo unohtaa, mitä kuuli ja mihin kaikki kuultu liittyi. Loppua kohti kirja joko parani tai minä aloin päästä mukaan tarinaan. Oli mielenkiintoista tutustua 1800- luvun shaahien Persiaan. Kuunnellessani minua häiritsi, että en oikein tiennyt, onko tarina keksitty vai totta. Kirjan lopussa asiaa valotettiin, mutta vieläkin jäi hieman epäselväksi, mikä kaikki lopulta tapahtui todella ja kenelle.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia olivat liukumäen hankinta haaremiin sekä shaahin metsästysretkeltä mukaansa ryöstämä poika, jota hän piti kuin lemmikkieläintä.

Vaimolauma tuntuu monesti käyttäytyvän kuin lapset, esimerkiksi mainitussa liukumäessä leikkiessään. Monet vaimot ehkä olivatkin aika nuoria tai ainakin nuorina haaremiin tulleita.


Seuraavaksi on vuorossa Albania. Löysin jo mielenkiintoisen oloisen kirjailijan. Suurin osa niistä sijoittuu Albanian historiaan. En ole koskaan lukenut yhtään Albanialaista kirjaa, eikä missään muistaakseni ole edes vierailtu siellä.

Sen jälkeen on vuorossa Andorra, jonka hyppään yli, jos jostain ei yhtäkkiä ilmesty sopivaa sikäläistä kirjaa.

Hiihtämään!

Esikoinen on päättänyt alkaa taas hiihtämään. Se on jäänyt vähälle luonnollisista syistä, meillä ei ole rulla eikä vesisuksia.

Viimeisimmästä suksien ostosta taitaa olla kolmekymmentä senttiä, joten oli pakko hankkia uudet välineet. Hetken katseltuamme totesin, että voiteluvapaat sukset ei sovi meille. Päätimme myös opetella voitelemaan itse ja hyvin. Tähän asti on mennyt hyvin, kukaan ei ole vielä valittanut. Tosin kukaan ei ole vielä päässyt testaamaan itse käsiteltyjä suksia. Esikoisen innostamana pienempi poikanen ehti jo ihan suksille asti. Muuten kuulemma meni hyvin, mutta umpihankihiihtoon olisi kaivannut isoveljeä kaveriksi. Meiltä on varmaan 200 m ladulle.

Koska minä tykkään leikkiä keittiössä kaikella keittiöön sopimattomalla, keitin itse luistovoidetta.

Vihreä luistovoidetta pakkaskelille.

Siri Pettersen: Röta (2015)

Ruotsinnos: Ylva Kempe

Kustantaja: B Wahlströms

Ilmestyy suomeksi toukokuussa Jalavan kustantamana.

Edellisen kirjan lopussa Hirka siirtyi korpinkehän kautta kuolevaan maailmaan, meidän maailmaamme, jonne hän luuli kuuluvansa. Yminmaassa kasvaneelle autot, kännykät, kieli ja jopa meidän kasvimme ovat täysin vieraita. Eikä meidän maailmassamme voi käyttää voimaa! Hirka myös ikävöi Rimeä, vaikka ihastuukin, ainakin vähän, yhteen tapaamaansa poikaan.

Kirjan alussa Hirka on asunut maailmassamme paperittomana pakolaisena muutaman kuukauden ja oppinut kieltä auttavasti. (Yllättävän hyvin itse asiassa, mutta pakon edessä oppiminen on toki aina nopeimmillaan.) Hirkan ainut omaisuus on hänen Yminmaasta mukanaan tuomat kivet. Niiden arvoa selvittäessään hän ajautuu seikkailuun läpi Euroopan. Hän huomaa jättäneensä Yminmaan ja Rimen turhaan, hän ei levitäkään mätää. Mädän lähde on vankina maailmassamme ja Hirka tarjoaa hänelle pakotien. Samalla Hirkalle selviää, kuka hän todella on.

Yminmaassa Rime elää elämäänsä eteenpäin Hirkaa ikävöiden. Hänen odotetaan menevän naimisiin ja ottavan vastuun maastaan. Velvollisuudentunnon ja ikävän taistellessa Rime tekee rajun päätöksen. 

Ainakin minä tykkään fantasiakirjallisuudessa harvinaisesta, joskaan ei aivan ainutlaatuisesta, asetelmasta, jossa päähenkilö on tupsahtanut toisesta maailmasta omaamme.

Tässäkin kirjassa siirryttiin jatkuvasti paikasta toiseen, mutta se ei ollut yhtään niin puuduttavaa, kuin ensimmäisen osat siirtymät. Tosin Rimen seikkailuja Yminmaassa en jaksanut seurata yhtä innokkaasti kuin Hirkaa meidän maailmassamme. On mielenkiintoista seurata muualla kasvaneen Hirkan huomioita ja ajatuksia meidän maailmastamme. Pettersen osaa eläytyä taitavasti muukalaisen rooliin.

Tässä kakkososassa tutustuin Hirkaan aivan toisella tavalla kuin ensimmäisessä. Ystävystyin ja samaistuin. Vaikka en ole itse elänyt toisessa maailmassa, niin vieraissa maissa asuneena tunnistan hyvin tunteen, kun kaikki normaalitkin asiat ovat välillä vieraita.

Kirjassa saattaa olla uskontoihin ja maailman saastuttamiseen liittyvä sanoma, mutta minä viisveisasin siitä (jos välittä vielä vähemmän, kuusveisaako silloin?) ja tulkitsemisesta. Keskityin täysillä nauttimaan seikkailusta.

Trilogian viimeinen osa (Evna, suom. Mahti) on ilmestynyt Norjaksi viime syksynä. Toivottavasti se saadaan ruotsinnettua mahdollisimman pian. En edelleenkään usko ymmärtäväni norjaa riittävän hyvin, vaikka ehkä nyt pitäisi käydä tehokurssi ja sen jälkeen se varmaan onkin jo ilmestynyt ruotsiksi.